On marraskuu ja istun toisen kotini tuvassa maalaismaisemassa. Maisemasta ei nyt iltamyöhällä ole näkyvyyttä, mutta tuijottaessani ulos 'näen' sen silti. Suuret männyt ja lehdettömät koivut. Pienen kylätien - toisella puolen perunapeltoja ja viljapeltoja, levollisena odottamassa talven lepoa. Ei siis kuolleena vaan levossa kesän ja syksyn kovista koettelemuksista.

Muistelen tässä yksinäni aikaa, jolloin olin 'kiertolainen' eli elin vapaa-aikani pyörien päällä - hyvin usein tuhansien kilometrien päässä kotoa kuukausiakin kerrallaan.

Minä vain yhtenä päivänä päätin - nyt se on loppu kiertolaisen elämä pyörillä ja halusin talon maalta - mökin. Sititytön toiseksi elämäksi. Elämäksi, jota olen kokenut vain lapsuudessani - isoäitini kanssa. Palasin siis samalla ikäänkuin nuoruuteni.

Kissa istuu vieressäni ja kehrää. Hiljaisuus ja rauha vallitsee kaikkialla. Syksy. Luontokin menee levolle. Äksönimummon mielikin rauhoittuu maalla.

Yksinäinen romantiikka - romantiikkaa parhaimmillaan. Aikaisemmin en olisi uskonut eivätkä lähimmäisenikään uskoneet minun soveltuvan rauhaan ja hiljaisuuteen.

Ihminen muuttuu. Minäkin. Mutta vain pieniksi hetkiksi täällä.

Hirsimökkini on saanut syksyn. Terassi on riisuttu. Hyttyset ovat poissa. Pihakalusteet odottavat lumivaippaan kietoutumista, josta keväällä heräävät vilkkaaseen elämään.

Katson vielä ikkunasta ulos, Tummaa taivasta vasten ikkunaan heijastuu vain oma kuva - maalaismummon kuva. Saunasta tulleen puhtaan ja raikkaan. Toivotan hyvää yötä itselleni ja siirryn lämpimään sänkyyn.

Sade ropisee peltikatossa.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei tämä vanhuuden alku ainakaan nyt ole perseestä.

;O))