En ole koskaan ollut kovin innokas leipomaan mitään - monen onneksi niin. Yrityksiä on ollut monenlaisia, mutta tavallisemmin enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. 

Nyt tässä osaisella eläkkeellä on joskus aikaa yritellä kaikenmoista, vaikka tarve sinänsä on pienentynyt perheen pienenemisen myötä. No onhan täällä pari raavasta miestä, jotka nauttivat mummon pullantuoksusta.

Tuoksuun se minun tekemisieni kohdalta suurin nautinto taitaa rajoittuakin. 

Muistan aikoja, kun lasten kouluissa oli vanhempainiltoja, diskoja ja leikkipäiviä pienemmille. Kerättiin rahaa tavallisemmin luokkaretkeä varten. Olin minä aikoinani aktiivisesti mukana ja toiminkin lasten iloksi koulujen monenlaisessa toimessa. Vaikka minua ei koskaan hävetty eikä kielletty tulemasta mukaan erilaisiin tilaisuuksiin valvojaksi tai buffettiin, niin pullan itse leipominen oli ehdottomasti kielletty. Minä en lastenkaan mielestä leiponut myyntikelpoista leivonnaista oli se sitten kakku, pulla tai pikkuleipä. 

En ole koskaan ollut pullantuoksuinen äiti enkä mummo. Sylini on ollut kyllä sitäkin avoimempi ja minulle äidille on kerrottu semmosiakin asioita, joita moni muu äiti ei lastensa suusta kuule koskaan. Minä en sitä edes ihmetellyt, että kertovat murheensa. Muiden äitien kanssa keskustellessa olen todennut, että olen tainnut saada aina suuren luottamuksen nuoremmalta polvelta.

Mitä sitten teinkään, niin en ainakaan koskaan niin, miten omat vanhempani minulle. Lapsuudenkodissani ei ollut avoimia yhteisiä keskustelutuokioita. En koskaant muista saaneeni luottamuksellista syliä tai olkapäätä, johon olisin voinut nojata ongelmieni kanssa. En osannut kyllä sitä kaivatakaan. 
 
Nyt vasta myöhemmin olen tajunnut, miten tärkeää se on lapsille ja nuorille ja miten tasapainoista ja iloista voi elämä olla, kun saa jakaa murheet toisen kanssa.
 
Halaan tässä itseäni ja sanon: 
 
hyvä minä 
 
kiitos minä.