Mikä on vanhuus?

Tila, jossa meidän ihmisten ruumiilliset ja henkiset voimavarat alkavat heikentyä. Se lopulta johtaa kuolemaan. Solujen rappeutuminen liittyy vanhenemiseen ja jossain vaiheessa jopa suoranainen itsetuho.
 
Nyky-yhteiskunta on koulutusyhteiskunta. Tämän johdosta vanheneminen on suoranainen rasite. Ihmisen oletetaan elävän pitkään ja pysyvän toimintakykyisenä, jotta he voisivat hyödyntää mahdollisimman hyvin kymmeniä vuosia kestänyttä koulutustaan.
 
Isoäitini (1898-1995)  oli aina hyvä ihminen ja kaikille aina tasapuolisesti. Hänen elämänsä oli yksinkertaista ja vaatimatonta. Mamma oli 52 vuotias, kun minä synnyin. Vietin hänen kanssaan maalla paljon aikaa monena kesänä. Siitä en oikein osaa sanoa oliko se hyvä vai huono asia. Minä olen aina ollut varsinainen sitityttö, joten maaseutu oli minulle suoranainen extremekokemus. Ne ajat ovat edelleen mielessäni positiivisena asiana, joten kaiketi siitä sain elämälleni jotain hyvääkin. Muistoja ainakin.
 
Lapsena jo ajattelin vanhuutta epämiellyttävänä asiana. Mammani kädet suorastaan inhottivat minua, puistattivat. Ne kädet olivat silti hyvät, ystävälliset, hitusen ehkä kylmät. Tunne-elämän varhaisemmat kolhut, jätetyksi tuleminen nuorena äitinä ja häpeä yksinhuoltajuudesta. Se oli 40-luvulla ahdistavaa, jopa syrjäyttävää. Minulle riittivät ystävälliset kädet ja ystävällinen kosketus. En muista kaivanneeni koskaan mitään hyväilyn kaltaista hellyyttä. Jos en sitä koskaan tainnut saadakaan muualta. Nyt vuosien jälkeen muistan ryppyiset kädet jo silloin, jolloin mammani oli ikäiseni ja hieman vanhempi. Koskettelin kämmenselkää, otin etusormi-peukalo-otteen, venyttelin kädenselän ihoa - puistatti. Tällä hetkellä olen minä se mamma - kylläkin nimitykseltäni mummo - rakkaalle pojantyttärelleni. Nyt itse opetin häntä koskettelemaan käsiäni samoin, miten minä sen tein. Siitä on aikaa reilusti yli 50-vuotta. Myös Vilmaa puistattaa. Katsoa tapittaa minua ja ihmettelee vanhuuden alkumerkkejä. Käsistä se alkaa.
 
Minä olin harmittavainen hoidettava vanhemmalle ihmiselle. Olin omapäinen lapsi, toimelias ja kekseliäs. Pieni kiusantekijä. Suorastaan nautin nopeudestani ja kekseliäisyydestäni. Saada vanha ihminen liikkeelle ja väsymään. Väsyihän sitä kanssani jo silloin eikä niin vanhakaan nykyaikaa ajatellen, vaan ikäiseni, vasta astumassa vanhenemisen polkua kohti vanhuutta. Pojantyttäreni jatkaa mummonsa linjaa. Pieni vikkelä, kekseliäs ja energinen, silti täysin terveeltä pohjalta. Voisin sanoa, että älykäs, joka tietää paikkansa ja oikeutensa. Vaikka tyttö oli vasta 2 v, niin iltaisen ’synnintunnustuksen’ tehdessään vanhemmilleen ennen nukkumaanmenoa, ymmärtää ’kiusanneensa’ minua. Mummoa, vanhempaa ihmistä. Huhtikuussa 2009 ttytön mennessä kotiin, hän illalla sängyssä kertoi isälleen, että pahoitti varmaan mummon mielen, koska mummo itki. Taisi olla tuhma - päätteli itse asian. Minähän vain näyttelin ja nauratti. Painoin otsani seinään ja sanoin tytölle, ’nyt mummo itkee’. Oli taas saanut jotain aivan käsittämättömän fiksua tehtyä, että mielestäni oikeastaan olisi kuulunut kehua. Silti tapakasvatuksen takia oli pakko rajata asia negatiiviseksi. Niin minäkin toimin. Moitetta en koskaan saanut eli siltä osin tapakasvatus jäi osaltani vajaaksi. Se oli puutekin jälkeenpäin miettien. 

Tässä tulin muistelleeksi muutaman vuoden takaista sukupolvien välistä  kuilua - sileää kaunista lapsen kättä ja omaa rypistyvää 'norsunnahkaani'.