Herään. Taas kerran onneksi. Päässä vähän kolkuttaa. Kolkutuksen syy lienee selvä
 

kossua 

salmiakkikossua

siideriä

Siis aamun ensimmäiseksi palaksi kuivaan kurkkuuni otan lääkettä ja vettä. Istun sängyn laidalla. Kaadan itseni takaisin sänkyyn. 

Peitto korville.

Peitto pois päältä. 

Mitä kello on. Kahdeksan.

Missä minä olen. Laivalla.

Onko aamiainen suomenaikaa vai ruotsinaikaa.

Aina sama juttu. Ikinä muista.
 

Onko mun älypuhelin missä ajassa. Hitto ruotsinajassa tietenkin, koska vaihtaa automaattisesti. 

Istun taas sängyn laidalla. Raavin päätäni. Oliko se ruotsinaika ennen vai jälkeen meidän ajan.

Herätän toisen vauhtimummon. Nousee istumaan. 
 

Kysyy. Mitä kello on. Varttia yli kahdeksan, vastaan.

Onko se ruotsinaikaa vai suomenaikaa, vastaan että mun on ruotsinaikaa ja sun suomenaikaa.

Mihin aikaan se aamiainen on, onko se sun aikaa vai mun aikaa. 
 

Ottaa aamun ensimmäiseksi palaksi pillerin ja huiskasee lasillisen vissyy päälle.

Kaataa itsensä sänkyyn. Vetää peiton korville. 

Nousee taas. 
 

Hiljaisina vedämme vaatteet yllemme ja lähdemme aamiaiselle. 

Hän suomenajan aamiaiselle ja minä ruotsinajan aamiaiselle. 
 

Molemmet yhtä nälkäisinä.

 

 

Istun ystävättären kanssa laivan hytissä kaksin. Keskustelemme eläkeaikataulujen suunnittelusta ja miten ajankulkua kannattais jakaa, ettei vapaa-aika ala tuntua työnteolta.

Meistä kahdesta vauhtimummosta kumpikaan ei allekirjoita vielä hidastumisen tapahtuneen. Kiinnostus ympäristöön ihmisiin ja tapahtumiin on vähän kuin lisääntynyt työstä vapautumisen myötä. Ystävättäreni kokonaan ja minä osin olen vapaaherratar. 'Neito menojalka' kutsuukin itseään asuntosäästäjäksi, koska ei paljoakaan kotona ole oleskellut. 

Ensimmäinen vuosi eläkkeellä on monelle vapauden menemisen vuosi, joka tasoittuu - tai sitten ei - ajan kanssa. Kun vapautuu aikaa, niin paniikinomaisesti ensin alkaa täyttää kalenteriaan - näin siis usealle tulee käymään, koska on tottunut säännöllisiin 'kalenterimenemisiin', niin sama usein tulee jatkumaan jonkin aikaa. Toiset taas vapauttavat itsensä kaikesta säännönmukaisesta ajankäytöstä. Jäävät vaan olemaan ja ihmettelemään, nauttimaan olemisen ja vapauden aikatauluttoman elämän ihanuudesta. Jotkut taas ihmettelevät ja surevatkin yhden elämänvaiheen taaksejäämistä. Jopa voi vähän pelottaa sosiaalisten suhteitten vähyyttä työelämän jäädessä taakse.

Minä osa-aikaeläkeläisenä nautin molemmista tai kaikista tilanteista. En halua sitoa itseäni kalenteriaikatauluun, vaikka sellaisen virheen minäkin ensimmäisenä osa-aikaeläkevuoteni aikana tein. Huomasin pian, että alkoi ahdistaa kalenteriin suunniteltujen säännöllisten aikataulujen noudattaminen. Nyt elän vaa yhden harrastukseni kellonajan mukaan. Muut kaikki tekemiseni perustuvat vapaaehtoiseen ja omavalintaisiin aikoihin. Tämä sopii minulle nyt.

Äksönimummo mennä huitaisee välillä sinne sun tänne tai on vaan nauttien rauhasta.

Elämä on vapautta ja iloa, vaikka välillä 

polvi naksuu

lonkka loksahtelee

olka narisee

jalka puutuu.

Aamulla ei tiedä kummalla jalalla sitä ylös nousee. Toivottavasti kuitenkin sillä oikealla, joka tuo päivään 

hyvää mieltä

hymyä huuleen

ystävällisyyttä kanssaihmisille.

 

;0))

Tämä mummo ei paljoa leivontaohjeita kellekään kehtaa tarjota eikä muitakaan ruokaohjeita. Päätin kuitenkin eilisen juttuni 'luottamuksellinen syli' johdosta laittaa tänne yhden makean piirakkaohjeen, jonka olen kehittänyt aivan itse - lähinnä se vastaa ajatukseltaan 'pitsaa', jonka italialaiset kehittivät kaapista löytyneistä tarvikkeista. Tämä tuntuukin niin suurenmoiselta saavutukselta osaltani, että haluan oikein näin kertoa muillekin tämän reseptin.
 

Ylpeillä itselläni.

 

'ÄKSÖNIMUMMON MIKÄ VAAN PIIRAKKA'

makea

sotkase yhteen - järjestyksellä ei väliä:

- 2 dl piimää tai mitä vaan hapanta (esim jugurtti)
- 3.5 dl vehnäjauhoja

- 1 dl kaurahiutaleita tai mitä vaan hiutaleita

- 1 dl juoksevaa jotain vaan rasvaa (öljy tai marg)

- 2 dl sokeria

- 1 tl soodaa
 

huiskaistaan sekaisin vaan

levitetään taikinasta suurin osa piirakkavuokaan

noin desin köntsä taikinaa jätetään kulhoon, johon sekoitetaan joukkoon

- 1 muna

- noin 2 dl mitä sattuu olemaan kaapissa - esim rahkaa - kermaviiliä - jugurttia - maitokin käy jos ei muuta 

- noin 2 dl tai miten paljon vaa haluaa hedelmiä tai marjoja - ei niin väliä mitä on - kaikki passaa - omena, ananas, puolukka, mustikka tai useamman marjan/hedelmän sekoitus

- lisätään vielä vaniljasokeria huiskasu oman maun mukaan, jos on tai jos haluaa

Sekoitetaan sotku taas millä vaan välineellä ja heitetään lopuksi aikaisemmin vuokaan levitetyn pohjan päälle

Paistetaan 200 asteessa noin 40 min, jokainen tuntee oman uuninsa ja jos tuntee, niin valitaan sen mukaan aika

Syödään mieluusti vaa sellasenaa, mut jos sattuu olee vaahdotettua vaniljaa tai kermavaahtoo purkki tai sit mitä vaa sopivaa pehmeetä sotkua päälle - niin sopii sekin

Leipominen on niin helppoa vai mitä.

;o))


 

En ole koskaan ollut kovin innokas leipomaan mitään - monen onneksi niin. Yrityksiä on ollut monenlaisia, mutta tavallisemmin enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. 

Nyt tässä osaisella eläkkeellä on joskus aikaa yritellä kaikenmoista, vaikka tarve sinänsä on pienentynyt perheen pienenemisen myötä. No onhan täällä pari raavasta miestä, jotka nauttivat mummon pullantuoksusta.

Tuoksuun se minun tekemisieni kohdalta suurin nautinto taitaa rajoittuakin. 

Muistan aikoja, kun lasten kouluissa oli vanhempainiltoja, diskoja ja leikkipäiviä pienemmille. Kerättiin rahaa tavallisemmin luokkaretkeä varten. Olin minä aikoinani aktiivisesti mukana ja toiminkin lasten iloksi koulujen monenlaisessa toimessa. Vaikka minua ei koskaan hävetty eikä kielletty tulemasta mukaan erilaisiin tilaisuuksiin valvojaksi tai buffettiin, niin pullan itse leipominen oli ehdottomasti kielletty. Minä en lastenkaan mielestä leiponut myyntikelpoista leivonnaista oli se sitten kakku, pulla tai pikkuleipä. 

En ole koskaan ollut pullantuoksuinen äiti enkä mummo. Sylini on ollut kyllä sitäkin avoimempi ja minulle äidille on kerrottu semmosiakin asioita, joita moni muu äiti ei lastensa suusta kuule koskaan. Minä en sitä edes ihmetellyt, että kertovat murheensa. Muiden äitien kanssa keskustellessa olen todennut, että olen tainnut saada aina suuren luottamuksen nuoremmalta polvelta.

Mitä sitten teinkään, niin en ainakaan koskaan niin, miten omat vanhempani minulle. Lapsuudenkodissani ei ollut avoimia yhteisiä keskustelutuokioita. En koskaant muista saaneeni luottamuksellista syliä tai olkapäätä, johon olisin voinut nojata ongelmieni kanssa. En osannut kyllä sitä kaivatakaan. 
 

Nyt vasta myöhemmin olen tajunnut, miten tärkeää se on lapsille ja nuorille ja miten tasapainoista ja iloista voi elämä olla, kun saa jakaa murheet toisen kanssa.
 

Halaan tässä itseäni ja sanon: 
 

hyvä minä 
 

kiitos minä.