Vauhdin lisäksi olen äänekäs. Elämään saa kuulua ääniä.

Itkua.

Naurua.

Puhun asiat aina suoriksi ja heti niiden oikeilla nimillä, eikä menneitä muistella. Kaunaa en kanna, enkä vihaa pidä yön yli. Kun osaa nauraa, ei tarvitse loukkaantua. Eniten nauran itselleni.

Muistelen tässä 'elämäni käsikirjoituksen aikana' tullutta kommellusta. Rakennusaikana vessakäynnitkin olivat jonkin verran, jos ei nyt ongelmallisia, mutta kuitenkin työläitä. Asuntoautossa toki oli kemiallinen vessa, mutta perheen ollessa suuri, niin säiliö täyttyi nopeasti. Tyhjentäminen piti suorittaa joka toinen päivä.

Koska asuimme metsikön laidalla, niin tottakai kaikki pyrkivät käymään metsässä pissalla. Niin sitten minäkin eräänä iltana rakennushaalarit päälläni menin tavanmukaisesti metsään. Riisuin haalarin yltäni, pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta. Kiedoin hihat ja muut käsiini ja venkuroin pimeään metsään pissille.

Hupsista miten kävikään.

Huomasin, että en ollutkaan kietonut huppua käsiini, vaan olin pissinyt vedenkestävän haalarin huppuun. Ehdin jo vetää sen päähäni ja pissa valui pitkin poskiani :o(( ja hiuksiani.

Oli iltamyöhä ja pureva pakkanen. Sitten alkoi naurattaa. Kurkkasin asuntoauton ovesta ja kerroin miten oli käynyt ja pyysin apua. Riisuin vaatteet päältäni ja menin telttaan, joka oli lisätilana ja pesutilana. Lämmitin vedenkeittimellä vettä useamman kerran ja värisin kylmässä - silti nauratti ihan hurjasti. Ison teltan ikkunat huurtuivat ensin ja sitten jäätyivät, mutta minä sain hoidettua hiustenpesun ja muutenkin ja kääriydyin lämpimään vilttiin ja menin sisälle.

Elämänkumppanini kertoi asian työpaikallaan, miehet siellä nauroivat ja sanoivat vaan, että jopas on elämä erilaista meillä kuin muilla ja puolisen vuotta lähettivät terveisiä kusihupulle.